 |
| Alla oleva kirjan teksti, kuin suoraan unestani. |
Mä seison ja katson merta.
Se on hopeinen ja musta ja jatkuu ikuisesti.
Ei merta voi vihata, ei sitä voi unohtaa.
Ja silti... mua pelottaa.
Mä tunnen, miten mua vedetään sameaan syvyyteen.
Kosteat vesikasvit nuolee mun kasvoja ja kietoutuu mun valkeisiin reisiin.
Mä vajoan.
Ja vihreän sameuden keskellä mä nään ne jo:
hopeiset hait liukuvat hitaasti läpi hämärän, läpi kivien, kuunsäteitten ja kuoleman.
Vesi on siniharmaa ja liikkumaton mun ympärillä.
Ei kuulu mitään, ei näy.
Ne liukuu hämärässä vedessä ja kuunsäteet välähtelee niiden hopeissa kyljissä.
Niiden silmissä ei ole mitään, ne on mustat ja kylmät.
Ja vesi on pehmeä ja raskas mun ympärillä, se sitoo mut tänne sameaan hiekkaan ja vesikasvien vihreisiin sormiin.
Ne on jo niin lähellä, niiden liikkeet pyyhkii kylmiä pyörteitä mun kasvoille.
Ja yläpuolella meri jäätyy jo ja mä tiedän, että jään tänne ikuisesti.
Mun keuhkot täyttyy vedestö ja haiden kyljet hyväilee mun ihoa.
Ne katsoo mua silmiin enkä mä voi liikkua.
Jääpeite on jo paksu ja mun keuhkot on täynnä vettä.
Mä yritän liikkua, mutta en voi.
Ja ihan hiljaa niitä liukuu lisää ja lisää mun ympärille.
Kuunsäteet välähtelee niiden hopeissa kyljissä.
Mä ajelehdin pitkin merenpohjaa enkä hengitä enää.
Ne näykkii mun varpaita ja sormenpäitä.
Suolavesi kirvelee verisiä haavoja.
Hait kuiskii mun korviin verisiä sanoja.
Ne on valmiita.
Ne odottaa vaan sitä hetkeä. Ja kuunsäteet välähtää niiden hopeisissa kyljissä.
..ja mä katson sitä sakeaa vettä ja haiden verisiä hampaita enkä halua enää.
En halua elää. Mä haluan kuolla. Ja sinisessä hämärässä mä nään ne jo:
kultaiset auringonsäteet tanssii syvyydessä kuin holvikirkon käytävillä.
-Kira Poutiainen-
-Ihana Meri-
