Tyttö laiturilla -tarina

En tiedä voinko sanoa tätä lupaukseksi tai vannomukseksi, mutta sanoin kirjoittavani blogiini edes yhden tarinani.
Ja nyt päätin lisätä tänne tarinan, josta äidinkielenopettajani sai kylmiä väreitä, niin hän ainakin väitti.
Ja siis tarinahan liippaa läheltä elämääni.

Minna oli 5-vuotias, joulukuussa 6v. täyttävä, eskarin aloittava tyttö. Minna herää aamulla kellonsa sointiin virkeänä aloittamaan uutta päivää, ensimmäinen päivä eskarissa. Sitä päivää neiti on odottanut kuin kuuta nousevaa. Syötyään aamiaisen ja puettuaan päälle hän juoksi pihan poikki navettaan, jossa tytön vanhemmat työskentelivät. Tyttö sanoi vanhemmilleen heipat ja jäi odottamaan taksia, jonka oli määrä hakea Minna 20 minuuttia vaille yhdeksän. Ja silloinhan se tietenkin tuli. Taksissa neiti istuutui etupenkille, sillä hän halusi jutella mukavan taksikuskin kanssa, joka oli tälle entuudestaan tuttu. Koulun pihalle saavuttuaan, oli Minnaa vastassa eskariopettaja Alli. Alli oli mukava ja hyvin ystävällinen, keski-ikäinen nainen.

Ensimmäinen esaritunti alkoi luonnollisesti tutustumisella. Tietenkin muut tunsivat toisensa, mutta Minna ei tuntenut ketään. Tutustumisn jälkeen kaikki alkoivat rakentaa palikoilla. Kuusi tyttöä alkoivat rakentaa huoneen perälle suurta patjamajaa ja kun maja oli valmis, kutsuttiin kaikki jonoon tarkastukseen, jonka jälkeen päästäisiin leikkimään. Kun oli Minnan vuoro päästä majaan, tarkastettiin hänen kätensä, joissa huomattiin pieni ja viaton syylä.
- Sinä et pääse kanssamme leikkimään, tuohan tarttuu meihin, sanoi porukan ns. johtaja, Mira.
-Mutta eihän se tartu, puolusti Minna itseään.
-Me ei haluta ottaa riskiä, että me sairastutaan, jatkoi Mira päättäväisesti.

Minna poistui majan luota alistettuna ja pala kurkussa. Eihän syylä kuitenkaan tartu.
Neiti oli ainut koko ryhmästä, joka osasi sujuvasti lukea, niimpä hän marssi kirjahyllyn luo ja valitsi paksun kirjan ja päätti lukea sitä.

Vihdoinkin oli ruoka-aika ja lapset marssivat yhdessä ruokalaan, pesivät pienet kätensä ja lausuivat ruokarukouksen. Ruokana oli hernekeittoa, pannukakkua ja luumuja.
-Kaikkea tulee maistaa! Alli patisti lapsia.
-Entä jos ei tykkää, kysyi Minna.
-Sinun täytyy opetella syömään kaikkea, joten sinäkin syöt jokaista ruokalajia, allergiat ovat asia erikseen, kertoi eskarin opettaja.

Minna ei ole koskaan tykännyt luumuista ja yökötteli ajatellessaan, että hänen täytyisi syödä yksi pikkuruinen ja violetti luumu. Neiti kuitenkin otti kaikkea tarjottimelleen ja päätti yrittää syödä kaiken.
Kun kaikki muut olivat syöneet ruuan, oli Minna vielä syömässä tätä järkyttävän näköistä ja makuista möykkyä hänen puiselta tarjottimeltaan. Muut oppilaat ja jopa opettaja liukenivat hiljalleen pois ruokalasta ja neiti jäi syömään ruokaa yksikseen.
Kun hän oli saanut vihdoinkin ruokailunsa päätökseen, hän kiitti ja lähti liikkumaan kohti erillistä esikoulurakennusta.

Tyttö yritti avata ovea, mutta se oli visusti lukossa. Hän koputti oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Oli sateinen ja tuulinen elokuun päivä, syksy oli tulossa. Kukaan ei avannut ovea pienelle tytölle. Hän pääsisi sisään seuraavana välituntina, kun muut poistuisivat leikkimään leikkejään.
Niin kävi ja näin kuluu esikouluvuosi. Ensimmäisen luokan aikana neidin vanhemmat eroavat ja Minnan äiti muuttaa toiselle paikkakunnalle, tyttö ei kuitenkaan vaihda paikkakuntaa.

Tytön koulunkäynti ei muutu mitenkään vuosien saatossa. Kotoa lähdetään itkien ja kotiin palataan itkien. Noidankehä josta ei pääse pois. Opettajat eivät pysty tekemään asialle mitään. Eivät mitään. Kiusaaminen muuttuu vain pahemmaksi.
Minna muuttaa paikkakuntaa, hän muuttaa asumaan äitinsä kanssa ja luulee kiusaamisen vihdoin loppuneen, mutta niin asia ei ole. Kiusaaminen jatkuu, piilotellaan ja rikoitaan omaisuutta ja halveksitaan. Minna on vain läski ja suuri sotanorsu, jolla ei ole yhteiskunnassa minkäälaista merkitystä.

Ylä-aste ja uusi luokka. Kaikki vain pahenee. Käytävillä kävellessään neiti kuulee halveksuntaa, haukkumista, hänen niskaansa pudotetaan sana sanalta, lause lauseelta lisää taakkaa, jota ei saa pudotettua.
Itsevarmuus katoaa päivä päivältä, pian sitä ei ole ollenkaan. Itseviha lisääntyy, eikä mikään enää riitä. Ystävyyssuhteetkin alkavat kärsiä. Onko neidillä enää oikeita ystävyyssuhteita ollenkaan?

Alkukevään päivät kuluvat istuessa läheisen järven laiturilla miettien, milä on todella hänen elämänsä tarkoitus. Mukanaan hänellä on vain rikkinäinen elämä ja huonot sekä hyvät muistot. Hänen elämänsä on sirpaleina aina ja ikuisesti. Päättyykö tämä näin todellakin? Eikö ole enää muuta vaihtoehtoa? Minna laittaa laiturin puiden väliin kirjeitä: vanhemmille, ystäville, vihamiehille ja kiusaajille, hän haluaa kertoa kaikille miksi näin kävi. Paljas jalka koskettaa veden pintaa rikkoen sen. Tyttö häviää hämärään jälkiä jättämättä.

Tarinani kertoo elämästäni, tällaista se on ja tälläista se on ollut. Täynnä epäonnistumisia ja täynnä taakkaa hartioilla. Täynnä halveksuntaa ja täynnä kiusaamista.
Jos olet kiusattu, kerro siitä vanhemmillesi, kerro siitä opettajallesi, jos sinusta tuntuu pahalta kerro siitä jollekin.
Älä pidä sitä sisälläsi niinkuin minä teen nykyään. En uskalla puhua kenellekään enää suoraan. 
Pahoittelen!

Ps. Kommenttia saa jättää.

xoxo Heidiasd-